Suuntasimme toissa viikonloppuna melko ex-tempore päivämatkalle etelänaapuriin, Tallinnaan. Päivän pääkohteena oli ”Baanane ei ole”-näyttely Tallinnan Teletornin yhteydessä sijaitsevassa näyttelytilassa. Mielenkiintoinen näyttely kertoo eestiläisten arjesta ja siitä selviytymisestä neuvosto-Virossa, jossa monen muunkin lisäksi baananeja ei ollut. Näyttely on avoinna 30.9.2017 asti.
Näyttelyn alussa on huoneistosta joka ei poikkea kovinkaan paljon suomalaisesta vastaavasta senakaisesta: paljon ruskeaa, isoja kuvioita ja muovimattoja. No joo, myönnetään ehkä hieman eroa oli etenkin keittiön varustelussa.
Suurimmat erot paljastuvat kuitenkin itse näyttelyssä, ja niistä kaikkein suurin ehkä kaupoissa esiintyvä puute tavaroista – siitä myöskin näyttelyn nimi. Banaanit olivat ylivoimaisina ykkösinä kun listattiin tavaroita, joista kaikki olivat kuulleet, mutta juurikaan kukaan ei ollut nähnyt.
Aina ei tavaroista ollut puute, mutta rajallinen saatavuus oli arkipäivää. Siksi paljon aikaa kului neuvostoajalla jonottamiseen. Joskus jonottaminen tuotti tulosta, joskus ei ja voi vain kuvitella miltä tuntui olla pitkän jonottamisen jälkeen ensimmäinen jonka nenän edessä himoittu tavara loppuu.
Tämä kuva on ehkäpä hyvin tyypillinen kuva elämästä rauta-esiripun takana, sillä elintarvike, joka perinteisesti oli saatavilla edulliseen hintaan oli leipä.
Neuvostoajan järjestelmän perusajatuksenhan kuului jollain tasolla ajatus yhteisestä omaisuudesta. Siksi kansa näki usein myös oikeudekseen aina mahdollisuuden tullen omia yritysten ja yhteiskunnan omaisuutta ja usein myös käydä sillä kauppaa; toki varastamisesta ei puhuttu – kauniimpi ilmaisu tälle oli hankkiminen (joka oli myös kuin yhteinen sanaton sopimus siitä, että näin kostettiin järjestelmälle). Ihmekös tuo, jos järjestelmä ei käytännössä näin oikein toiminut…
Yhtä paljon kun näyttely kertoo tavaroiden puutteesta ja eri tavoista huijata järjestelmää se kertoo myös uskomattomasta kekseliäisyydestä ja luovuudesta, jolla arjesta selvittiin. Jos ruohonleikkuria ei esimerkiksi ole saatavilla, käsistään kätevä rakentaa sen näppärästi vanhoista lastenvaunuista ja moottorisahasta…
Toki näyttelyssä esillä olleet esineet olivat mielenkiintoisia, mutta minun mielestäni näyttelyn parasta antia olivat tarinat jotka liittyivät esineisiin ja arkeen. Näistä ehkä kaikkein hellyttävin oli tarina pojasta, jonka mummi kutoi suomalaisen mallin mukaan Karhu-pipon, mutta teki kutoessaan kohtalokkaan virheen korjatessaan samalla (omasta mielestään) pipon tekstissä olleen painovirheen. Poika ei koskaan suostunut pitämään pipoa, jossa luki Karu…
Jotta en pilaisi näyttelykokemusta teiltä, jotka ette vielä ole näyttelyä nähneet, jätän näyttelyn kuvadokumentoinnin tällä kertaa pienempään osaan. Suosittelen käyntiä näyttelyssä, jos haluaa perehtyä tarkemmin siihen millaista arki oli neuvostoajan Virossa.
VINKIT VIERAILUA VARTEN
- yhdistä käynti Teletornissa näyttelykäyntiin; mikäli näkötornin lipun varaa ennakkoon netistä, ”Banaane ei ole”-näyttelyyn voi tutustua lisämaksulla 2 EUR/hlö (normaalihinta 5 EUR/hlö, näyttelyn lisämaksu suoritetaan paikan päällä).
- taksilla perille ; menomatkalla kuljettajamme muistutti siitä, että Tallinnassa(kin) kannattaa suosia tunnettujen taksifirmojen autoja (hän kertoi maksaneensa kerran juuri Kloostrimetsän alueelta keskustaan viedessään omaa autoaan korjaamolle 38 EUR – oikea hinta matkalle on 10-12 EUR)
- varaa riittävästi aikaa näyttelyyn tutustumiseen, jotta ehtii myös lukemaan esillä oleviin esineisiin liittyvät tekstit ja taustatarinat; suosittelisin varaamaan n. 1 – 1½h aikaa näyttelyn kiertämiseen, vaikkei tila kovinkan iso olekaan.
Tallinnassa nautimme ”Banaane ei ole”-näyttelystä myös näköaloista Teletornin huipulta sekä loistavasta päivällisestä Noa-ravintolassa. Matkat Tallinnaan teimme mennen tullen Tallinkin Megastarilla. Laiva on edelleenkin ehdottomasti meidän suosikkilaivamme Helsingin ja Tallinnan välillä – sekä tyylinsä, palveluidensa että aikataulunsakin vuoksi. Ikävä kyllä tiivistahtisen liikenteen jäljet rupeavat jo näkymään hieman sisustuksen kuluneisuudessa ja vaaleiden pintojen tahraisuutena joten toivottavasti tähän kiinnitetään huomiota, jotta saamme vielä monta vuotta nauttia Suomenlahden tyylikkäimmästä pikalaivasta!
Megastar oli nyt ”tositehtävissä” kesän ruuhka-aikaan ja vaikka laivalla oli paljon väkeä istumapaikkoja näytti silti olevan riittävästi melkein kaikkialla. Aluksen konsepti toimii siis mitä ilmeisimmin suunnitellulla tavalla. Olimme tällä kertaa varanneet Comfort-luokan paikat kesätarjoushintaan, ja myönnettäköön, että Comfort Loungen rauhaan oli ihana istahtaa kun oli kävellyt hetken laivan kesähälinässä. Tästä rauhallisuudesta olen valmis maksamaan, mutta tarjoiluiden suhteen on hyvä asettaa odotukset oikealle tasolle: hintaan sisältyy kahvit ja virvoitusjuomat, pikkupurtavat ovat lähinnä snacksejä.
Oletko sinä käynyt ”Banaane ei ole”-näyttelyssä Tallinnassa? Millaisia mietteitä näyttely sinussa herätti jos ehdit jo käydä näyttelyssä?
