Vietettyämme perjantai-iltapäivän ja lauantai-aamupäivän Gdanskin vanhassakaupungissa suuntasimme kauniille Glowna-rautatieasemalle, jossa hyppäsimme junaan kohti Sopotia, Tricityn kolmatta osaa.
Nousimme asemalla pikajunaan, jolla matka Sopotiin taittui vartissa (kuten paluukin Gdanskiin, myös pikajunalla). Vasta paluumatkalla ollessamme puolessavälissä tajusimme, että käyttämissämme pikajunissa lisämaksullinen paikanvaraus olisi ollut pakollinen…tyhmät turistit (lue: jotka eivät myöskään osaa puolaa…).
(SKM-paikallisjunalla – johon oikeastaan olimme ostaneet liput – matka oisi taittunut muutamalla pysähdyksellä ja noin viisi minuuttia hitaammin. Kahden hengen liput maksoivat yhteensä 1,70 EUR / suunta, joten kovinkaan kalliiksi julkista liikennettä ei voi Tricityssä moittia.)
Kontrasti Gdanskin kauniiseen Glowny-asemaan oli melkoinen, kun saavuimme Sopotiin: asema (joka ilmeisesti on nyttemmin purettu uuden tieltä) edusti varsinaista itärealismia, eikä antanut ehkä ihan sitä kaikkein mukavinta ensivaikutelmaa Sopotista
Sopot oli meille ennen käyntiä oikeastaan vain nimi, joka oli meille tuttu kaupungissa järjestetyistä laulukilpailuista (vanhan itäblokin vastine Euroviisuille; meidän Marionkin osallistui ja voitti kilpailun vuonna 1974!). Muutoin mielikuvamme Sopotista oli pitkälti, että kyseessä olisi pieni, suosittu rantakaupunki (jota rautatieasema ei siis ihan vastannut).
Vähitellen se Sopot joka oli 1800-1900-luvuilla ollut Euroopan valtaapitävien kesäkaupunki (ja jossa monella oli omat kesäresidenssinsäkin) rupesi kuitenkin näyttämään oikeat kasvonsa.
Vajaan kymmenen minuutin tepastelun jälkeen tultuamme keskustan kävelykadulle (ul. Bohaterów Monte Cassino) ensivaikutelmamme muuttui lopullisesti: Sopot oli todellakin maineensa veroinen kesäkaupunki, ja auringon porottaessa täysillä miltei pilvettömältä taivaalta tajusimme, että Sopothan vetää vertoja monellekin rantakohteelle ja kesäkaupungille.
Yksi keskustan nähtävyyksistä on kävelykadun varrella sijaitseva ”Vino talo”, joka valmistui vuonna 2004 puolalaisen arkkitehdin Szotyńscy Zaleskin sunnittelemana. Ilman epäilystä Sopotin kuvatuin talo.
Kun jatkaa kävelykatua alaspäin saapuu melko pian rannalle, jota leimaavat (itse rannan lisäksi) hotellit, puistot sekä pitkä puinen laituri, Molo, joka juontaa juurensa aina 1820-luvulle asti. 511 metriä pitkä laituri on lajissaan Itämeren pisin. Laiturille pitää lunastaa pääsylippu (parin euron verran).
Rantakaupungin maine mietitytti kuitenkin hieman nähtyämme saapuessamme Gdynian valtaisan, meren täysin peittävän levälautan.
Käveltyämme aikamme rannalla suuntasimme takaisin kävelykadulle, jossa nautimme pizza-lounaan Casa Pinokio-nimisen ravintolan terassilla.
Kaikenkaikkiaan Sopot on suositeltava retkikohde Gdanskista (aurinkoisena päivänä), aikaa kannattaa varata retkelle ainakin nelisen tuntia junamatkoineen, mutta helposti kaupungissa viettää koko päivänkin – ja halutessaan varmaan myös pitkän illan!
