Talviloman aikana luin amerikkalaisen toimittajan, Barbara Demickin kirjoittaman kirjan, ”Suljettu maa – elämää Pohjois-Koreassa”. Kyse ei ollut niinkään tietoisesta valinnasta, kuin hetken mielijohteesta ja sattumanvaraisesta valinnasta, koska valitsin kirjan lentoaseman pokkarimyymälästä juuri ennen lennon lähtöä.
Aihe vaikutti kiinnostavalta koska minulla ei ollut oikeastaan mitään muuta kuvaa Koreasta kuin uutisten välittämä, joka kertoo yleensä nälänhädästä, hirmuvallasta, ydinasepelotteesta ja kansainvälisistä pakotteista. Uutisjuttujen kuvituksena toimivat usein joko paatokselliset välähdykset Pohjois-Korean TV-uutisista tai materiaali uutisstudion ulkopuolelta, jonka aitoudesta tosin ei kuitenkaan koskaan voi olla oikein varma. Ulkomaisia (ja etenkään toimittajia) kun ei juurikaan päästetä maahan raportoimaan ”oikeasta” Pohjois-Koreasta.
Kirja kertoo kuuden Pohjois-Koreasta loikanneen ihmisen tarinan; heidän arjestaan Pohjois-Koreassa, vähitellen kasvavasta epäilyksestä josko maan rajojen ulkopuolella odottava maailma voisi kuitenkin olla erilainen, loikkausten monista vaiheista sekä usein melko haasteellisesta sopeutumisesta aivan toisenlaiseen elämään Pohjois-Korean ulkopuolella. Kuvauksessa nämä kuusi ihmistä antoivat maalle ja järjestelmän uhrina olevalle kansalle kasvot, joita ei ainakaan minulle ole aikaisemmin ollut. Samalla minulle avautui aivan uudella tavalla kirjan kuuden päähenkilön tarinan kautta jaetun maan tragedia.
Lukukokemuksena kirja oli paikka paikoin melko järkyttävää luettavaa niin olojen kuin ihmisten motiivien kuvauksessa, eikä todellakaan edustanut sitä tavanomaista ”kevyttä lomakirjallisuutta” joka yleensä on ollut matkassa. Kirja tempaisi kuitenkin nopeasti mukaansa ja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjan luettuani ymmärrän mielestäni edes hieman paremmin miten Pohjois-Korean Juche-järjestelmä voi edelleen olla pystyssä ja miten maan kansaa on onnistuttu pitämään täysin hirmuhallinnon talutusnuorassa.
Tämä ei kuitenkaan poista kahta suurta kysymystä: Kuinka on mahdollista, että yksittäinen maa, jolla on koko muu maailma vastassaan pystyy edelleen ylläpitämään tällaista täysin mieletöntä järjestelmää? Kuinka on mahdollista, että maailmanyhteisö voi olla näin voimaton ja vailla keinoja puuttua tilanteeseen?
YK:n äskettäin julkaiseman Pohjois-Korea –raportin jälkeen on itselleni usein herännyt kysymys mitä tilanteelle voisi tehdä? Mitä sinä ja minä voisimme tehdä, vapaan maailman kansalaisina, yhdessä ja yksilöinä. Uutisotsikoissa on raportin julkistamisen jälkeen usein muistutettu siitä, että emme voi nyt enää vedota siihen ”…ettemme tienneet…”. Nyt tiedämme, ja meidän pitää reagoida.
Haasteellinen kysymys on kuitenkin edelleen – miten ja mitä sinä ja minä voimme tehdä?
