Luokkakokous. Tästä herää varmaankin kaikilla assosiaatioita; toisilla enemmän, toisilla vähemmän myönteisiä. Yhtälailla luokkakokous varmaan myös herättää epävarmuuden tunteen meissä jokaisessa: onko edellytyksiä siihen, että tapaamisesta tulee hauska vai syntyykö ainoastaan kiusallisia tilanteita kun puheenaiheita ei löydy ja elämässä ei löydy mitään yhtymäkohtia.
Meidän ylioppilasluokalla oli viime viikonloppuna luokkakokous tasavuosien kunniaksi ja Itse haluaisin rohkaista kaikkia ilmoittautumaan kun kutsu tulee – kerronpa miksi.
Monella ennakkokäsitys ennen luokkakokousta on, että ne jotka olivat koulussa kavereita ovat nytkin, hiljaiset hiljaisia ja äänekkäät äänekkäitä… Näinkö se menee? No joo, meidänkin luokkakokous osoitti sen menevän osittain näin, mutta vuodet ovat myös muuttaneet ihmisiä ja nyt vuosia myöhemmin tilanne saattaa olla aivan erilainen – joskus yllättäävnkin suuressa määrin.
Myönnän – itsellänikin oli hieman jännittynyt olo lähtiessäni luokkakokoukseen. Tulisiko illasta hauska? Onko mahdollista löytää yhteinen sävel niin monen vuoden jälkeen? Etenkin kun monien kanssa nähtiin edellisen kerran omien lakkiaisten iltana. Olin kuitenkin jo alkukeväästä rustannut kalenterimerkinnän luokkakokouksesta, joten päätin lähteä matkaan avoimin ja luottavaisin mielin ja katsoa mitä päivä ja ilta toisivat tullessaan. Parhaimmillaan ehkä uudelleensyntyneen yhteyden vanhoihin kavereihin. (Joo, toki ollaan monen kanssa oltu kavereita Facebookissa, mutta ei se kuitenkaan ole ihan sama asia; digitalisuus tuo myöskin mukanaan tietyn anonymiteetin, jonka taakse on helppo piiloutua – digiyhteys kun ei koskaan vastaa oikeaa kohtaamista kasvokkain.)
Sillä juuri siitähän luokkakokouksessa on kyse – kohtaamisesta. Siitä, että saadaan olla ja elää hetki yhdessä ihmisten kanssa, joiden kanssa ponnistettiin kohti aikuiselämää. Muistella aikaa kun elämä oli edessä, maailma avoin ja huolia hyvin vähän.
Minulle luokkakokous oli myös tärkeä muistutus juuristani ja siitä mikä tuntuu kotiseudulta (riippumatta siitä, onko paikkakunnalla paljon sukulaisia). Väitän, että nuoruuden kasvuympäristö muokkaa meidät vahvasti sellaisiksi kuin olemme ja antaa meille eväät elämää varten. Kaikkien luokkatovereiden kanssa ei ollut eikä vieläkään ole niin paljon yhteistä, mutta näinhän se menee muutenkin elämässä – ei 30 hengen luokassa kaikilla voi ollakaan.
Muutamat meistä osallistuivat jo päivällä vanhan koulumme ylioppilasjuhlaan. Oli hienoa nähdä uudet ylioppilaat: toiveikkaina, nuorina ja niin huolettomina. Mutta samalla – kuten joku luokkakavereistani totesi – vielä niin epävarmoina itsestään ja paikkaansa selvästi etsien. Tuntui kuin olisimme vasta äsken istuneet itse juhlasalin kunniapaikalla odottamassa valkolakkejamme; silti siitä on jo vuosikymmeniä. Aika ja sen kuluminen on ihmeellinen ja suhteellinen käsite.
Illallispaikan varauksessamme luki muuten ”Riemuylioppilaat”. En ole koskaan oikein pysähtynyt miettimään tätä (hieman vanhahtavaltakin kuulostavaa) sanaa. Tarkemmin ajateltuna ei hassumpi sana. Itse asiassa erittäin kuvaava juuri tämäntyyppiselle tapaamiselle, jossa jälleennäkemisen riemu oli selvästi läsnä.
Kaikki ylioppilastovereistamme eivät tulleet luokkakokoukseen (meitä oli paikalla noin puolet luokastamme); osalla oli omia ylioppilaita juhlittavanaan, osaa ei tavoitettu ja osalla oli muita esteitä. Kaikki toverimme eivät enää ole keskuudessammekaan. Illalliselle saimme kunniavieraaksemme jo eläköityneen luokanvalvojamme ja uskoisin että ilo oli molemminpuolinen.
Ilta oli täynnä naurua ja elämäniloa – juuri kuin silloin tasan 30 vuotta sitten. Oli virkistävää todeta, että nuoruuden yhteys oli vielä löydettävissä. Minusta oli tärkeää saada kerrata ja muistella, iloita ja nauraa yhdessä. Hieman vakavammin myös pohtia elämän ihmettä. Miten elämä on kuljettanut ja kantanut meidät sinne missä kukin olemme tänä päivänä – iloineen, suruineen, kaikkineen.
Illan onnistumisesta kielii se, että sovimme ettei seuraavaan tapaamiseen saa kulua 10 vuotta, vaan yritetään saada luokka koolle jo ennen sitä.
Oletko sinä käynyt äsken luokkakokouksessa ja millaisia ajatuksia se sinussa herätti?