Kesäloman aikana kävimme tutustumassa Kangasalan Mobilia-liikennemuseon tämän vuoden teemanäyttelyyn, Linjakasta menoa. Kuten nimestä saattaa päätellä, näyttelyn pääosassa ovat linja-autot – vai pitäisikö enemmin sanoa omnibussit, sillä esillä olevat autota edustivat suurimmaksi osaksi nykyajan kaksikerroksisia onnibusseja huomattavasti pienempää ja vaatimattomampaa kalustoa.
Tämä vuoden Linjakasta menoa-teemanäyttely Mobiliassa valottaa mielenkiintoisella tavalla linja-autoliikenteen kehittymistä Suomessa, eikä ole mikään sattuma, että näyttely järjestettiin juuri nyt: Linja-autoliitto juhlii nimittäin tänä vuonna 90-vuotisjuhliaan ja Matkahuolto puolestaan 85-vuotisjuhliaan. Suomen keskeisimpänä liikennemuseona Mobilia oli myös luonteva paikka näyttelylle.
Haldin & Rosélla oli oma koritehdas, joka valmisti myös muille Boxer-merkkisiä koreja.
VUOSIKYMMENELTÄ TOISELLE
Näyttely etenee kronologisessa järjestyksessä vuosikymmeneltä toiselle esitellen niin linja-autoliikenteen kuin linja-autojen kehitystä. Esillä on yhteensä 14 autoa eri kausilta. Näyttelyä kiertäessä havahtuu ensinnäkin autojen koon kehitykseen, mutta yhtälailla matkustusmukavuuden huimaan kehitykseen: ensimmäiset bussit olivat enemmänkin kuorma-auton rungon päälle rakennettuja penkillisiä koppeja, joissa tuskin lämmitys sen enempää kuin ilmanvaihtokaan olivat kovin tehokkaita. Jos joku olisi kertonut 1920-luvun kuljettajalle nykyajan busseista, joissa on ilmastoinnit, wc’t ja valtavat tavaratilat lattian alla he eivät olisi todennäköisesti uskoneet tällaisen kehityksen olevan mahdollinen.
Sotien aikana suuri osa maamme linja-autokanansta oli valjastettu armeijan käyttöön, ja moni autoista toimi rintamalla ambulanssina. Kaikki autot eivät suinkaan palanneet sodasta, ja suuri niistä jotka palasivat tulivat todella huonokuntoisina takaisin.
Vekka Liikenteen sodassa ambulanssina toiminut Volvo.
Useinkaan ei tule ajatelleeksi sitä, kuinka merkittävässä roolissa linja-autot olivat Suomessa ihmisten liikuttajina ennen kuin henkilöautot yleistyivät joka kodissa. Linjaverkosto oli tiheä ja syrjäkyliltä pääsi onnikan kyydissä maailmalle (joskaan ei entisaikojen vakiovuoroilla aina kovin nopeasti). Myös pienrahdin kuljetuksessa bussit ovat olleet – ja ovat edelleenkin – merkittävässä roolissa maassamme.
Näitäkin puolia linja-autoliikenteestä näyttely valottaa mielenkiintoisesti.
Yksi näyttelyn autoista edusti nk. ’sekajunia’, jotka ovat kuorma-auton ja linja-auton hybriidejä. Näitä on nähty enimmäkseen harvemmin asutuissa osissa maatamme, jossa matkustajamäärät ovat olleet pienempiä ja rahdin merkitys suurempi.
Vähitellen henkilöautojen yleistyminen söi bussiliikenteen kannattavuutta ja etenkin syrjäseutujen teillä bussit ovat nykyään harvinaisia näkyjä. Silti linja-autojen merkitys on edelleen suuri: uusien toimijoiden tuotua alalle hintakilpailua ja kevennetyn sääntelyn myötä reittiliikenne busseilla näyttäisi jatkuvan tulevaisuutta kohti.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli vuoden 2016 edelleen rekisterissä 17.536 linja-autoa (huomattava määrä, mutta kuitenkin pieni luku verrattuna henkilöautoihin, joita oli samaan aikaan rekisterissä 3.346.005), joten myös tilastojen valossa bussit eivät ole häviämässä teiltämme.
Mitä jäin kaipaamaan?
Itse olisin ehkä toivonut hieman enemmän autoja 1970-1980 -luvuilta. SLHS’n (Suomen Linja-autohistoriallinen Seura) kokoelmissa näitäkin on, joten siitä tämä ei ainakaan olisi jäänyt kiinni.
Tietenkin olisi ollut mukavaa nähdä myös jokin ihan viimeisintä tekniikkaa edustava auto näyttelyssä: nyt uusin auto oli Carrus Regal vuosimallia 1991 ja nykyaikaa edusti lavastemalli ExpressBusin sivuprofiilista. Vaikka näyttelyaika on melko pitkä, ehkei olisi ollut mahdotonta saada näytille esimerkiksi jonkun koritehtaan/maahantuojan auto ainakin kesäkaudeksi. Vaihtoehtoisesti olisi ehkä voinut tarjota maamme tilausajoyrityksille mahdollisuutta osallistua näyttelyyn uusimmalla kalustollaan. ”Oma päivä” olisi samalla ollut yritykselle mainio markkinointimahdollisuus.
Turkulaisen Matka-Autot Oy’n oman koritehtaan puolitoistakerroksista Traforaa on rakennettu vain tämä yksi kappale. Muistan itsekin kerran matkustaneeni Helsinki-Turku -linjalla tällä autolla.
Näyttelyn busseihin ei juurikaan päässyt sisään etuovea pidemmälle. Juuri mahdollisuus astua peremmälle ja istahtaa penkkiin aistimaan menneen ajan tunnelma oli seikka, joka minun mielestä teki käynnin Lavian bussimuseossa mielenkiintoiseksi. Linjakasta menoa-näyttelyn hienosti entisöidyt bussit lienevät kaikki sen verran vankkaa tekoa, että olisivat kestäneet muutakin kuin pienen kurkkimisen etuovesta.
Jotenkin nuo entisajan penkit vaan näyttävät paljon muhkeammilta ja mukavammilta – ovatkohan käytännössä? Huomaa myös kaarevat kattoikkunat kevyiden hattuhyllyjen takana.
Myös audiovisuaalistsa materiaalia olisin kaivannut enemmän näyttelyyn – nyt esillä oli vain pari vanhaa dokumenttielokuvia bussiliikenteestä. Vaikkakin nämä olivat mielenkiintoisia ne kertoivat lähinnä 1950-luvun vuoroliikenteestä.
Näyttelyssä jäi nyt turistiliikenne melko vähälle huomiolle ja itse olisin kaivannut osiota etenkin bussimatkailun kehityksestä 1960-luvulta bussimatkailun kultakauteen 1970-1990 -luvulle.
Yhdessä kohtaa oli toki esitelty 1970-luvulla hyvinkin suosittua Leningradin matkailua, mutta tämän yhteydessä ei ollut elokuvamateriaalia esillä. Toisaalta sitä ei ehkä kovinkaan paljon ole olemassakaan dokumenttielokuvien muodossa, vaikka toinen toistaan hurjempia tarinoita kylläkin kerrotaan ”votkaturismin” kulta-ajoilta. Ylen Elävässä arkistossa löytyy yksi mielenkiintoinen dokumentti ensimmäisestä bussimatkasta Leningradiin vuonna 1958.
Kaiken kaikkiaan näyttely oli hienoisesta kritiikistä huolimatta mielenkiintoinen ja näkemisen arvoinen.
Linjakasta menoa-näyttely on auki Mobiliassa, Kangasalla 21. joulukuuta 2018 asti.
Teemanäyttelyn lisäksi samalla sisäänpääsymaksulla pääsee myös tutustumaan museon muihin kokoelmiin, esim. Rallimuseoon, klassikkoautojen kokoelmaan sekä Parakkikylään.
Oletko sinä käynyt Mobiliassa?
