Mostar – sodan ruhjoma kaupunki

Käynnistämme Mostarissa on kulunut melkein vuosi, ja olen jo monta kertaa halunnut kertoa käynnistä. En ole mielestäni kuitenkaan löytänyt oikeita sanoja kuvaamaan kokemusta ja niinpä tarinan julkaisu on lykkääntynyt.

Päätin nyt vihdoin yrittää paketoida käyntimme kaupungissa, jonka kasvoissa sodan arvet näkyvät edelleen tuskallisen selkeästi. Tässä postauksessa tehdään kuvien kautta pieni kiertokävely Mostarin kaupungissa.

Sodan runtelemat paikat ovat aina surullista katsottavaa, ja näissä nousee aina päällimmäisenä mieleen kysymys – miksi? Mikä tunne tai aate voi olla niin voimakas, että se ajaa ihmisiä asettumaan toisiaan vastaan ja tappamaan toisiaan? Mikä saa ihmisiä tuhoamaan ja rikkomaan sen sijaan että yhdessä rakennettaisiin parempaa huomista? Tätä ei voi koskaan ymmärtää.

Mostar on hyvä muistutus siitä, mitä suvaitsemattomuus ja katkeruus vovati saada aikaan kun vuosisatoja rinnakkain eläneet asukkaat asettuvat toisiaan vastaan.

Mostarin kuuluisin nähtävyys ja samalla kaupungin symboli on kalkkikivestä rakennettu, Neretva-joen ylittävä silta, joka valmistui alunperin yhdeksän vuoden rakennustöiden jälkeen vuonna 1566. Pitkään silta oli myös symboli rauhaisalle rinnakkaiselolle, jossa sillan itäpuolella asuivat bosniakit ja länsipuolella kroaatit. Juuri tästä syystä silta haluttiinkin tuhota sodan kärjistyessä, ja niinpä 9.11.1993 silta luhistui kroaattiarmeijan tankkien tulitettua sitä toista vuorokautta.

Sodan jäljistä huolimatta Mostar on mielestäni myös muistutus siitä, että aina on toivoa. Jo sodan aikana päätettiin nimittäin, että silta jälleenrakennettaisiin, ja apuun kutsuttiin asiantuntijoita Firenzen yliopistosta. Vanha silta mallinnettiin, ja samasta kivilouhoksesta, josta alkuperäiset kivetkin olivat hankittiin täsmälleen samankokoiset ja -malliset kivet jälleenrakennettavan sillan materiaaliksi. Vuonna 2004 uusi silta valmistui, ja kaunis kaarisilta yhdistää jälleen kaupungin itä- ja länsipuolen, bosniakkien ja kroaattien puolen. Silta on vuodesta 2005 lähtien listattu UNESCOn maailmanperintökohteena. Paikallisilla nuorukaisilla on kuulemma tapana tehdä uimahyppyesityksiä sillalta Neretva-jokeen (korkeutta sillalta jokeen kertyy 19 metriä). Itsellä ei tulisi pieneen mieleenkään.

Täältä Rantapallon blogien kuvista tuttuakin tutumpi silta yllättää muodollaan tottumattoman ylittäjän. Suhteellisen lyhyt silta on jyrkkä, ja sateen kastelemilla liukkailla kivillä liukastelemme ensin ylös ja sitten alas sillan liukasta kivetystä, toiselle puolelle.
Jatkamme kävelyämme Mostarin keskustan itäpuolella sateen yltyessä. Kävelyllä ohitamme muutaman moskeijan, ja tunnelma kaduilla on selvästi itämainen. Ohitamme raunioituneen rakennuksen, jonka aita erottaa parkkipaikasta. Rakennuksessa oli kerran…niin mitä? Yritimme sekä paikan päällä että jälkeenpäin selvittää mitä rakennuksessa oli ollut, mutta emme ole onnistuneet löytämään vastausta. Meidän paras veikkaus on kirjasto – mikäli joku teistä lukijoista tietää, saatte mielellään kommentoida!

Minareetista kantautuu rukouskutsu; kukkakaupan ovesta keski-ikäinen mies kiiruhtaa kadun yli vastapäiseen moskeijaan ja jättää kenkänsä ovenpieleen. Kaikesta näkee, että reitti on tuttu ja sama toistetaan useamman kerran päivässä.

Siirrymme jälleen (uudempaa siltaa pitkin) joen yli, kaupungin länsipuolelle. Ylittäessämme sillan ohitamme sillanpielessä sijaitsevan Titon Mostarin palatsin rauniot.

Sillan ylitettyämme lähestymme Espanjan aukiota, joka on saanut nimensä siitä, että aukiolla sai surmansa 22 espanjalaista rauhanturvaajaa. Aukion laidalla seisova, korkealle kurottava kerrostalon luuranko kertoo surullista tarinaansa kaupungin lähihistoriasta. Värikäs seinämaalaus on uudempaa vuosikertaa, ja siinäkin näkyy kaupungin jälleenrakennettu symboli.

Aukiolla pyshtyäessään ymmärtää hyvin, että vanha autioitunut pankkitalo on ollut tark’ampujien suosiossa ja myös koitunut monen kohtaloksi. Mostarin ehkä värikkäin talo, Gimnazija-koulurakennus, muodostaa vieressä seisoville, osittain raunioituneille rakennuksille vahvan vastakohdan piirtyessään hehkuvana lyijynharmaata pilviverhoa vastaan.

Sade yltyy ja taloraunioiden reunustamat kadut muuttuvat entistä surullisemmiksi.Sateessa kaduilla ei juurikaan näy ketään (ja miksi näkyisi ; tyhmät turistit ne vaan viitsivät kastella itseään rankkasateessa).

Haemme sateensuojaa ravintolasta lähellä Mostarin siltaa. Sisällä on lämmin ja pöytäseurueet juttelevat ja nauravat. Tila täyttyy erikielisistä keskusteluista, kun turistit eri puolilta maailmaa pohtivat näkemäänsä. Sota ja kaupungin raunioituneet talot puhuttavat, mutta tuntuvat lämpimässä ja kuivassa niin kaukaisilta. Silti lähimmät, luotien rei’ittämät rakennukset ovat vain parinsadan metrin päässä, ajassakin vain 20 vuoden päässä.

Mostarin kaupunki teki meihin vahvan vaikutuksen, joskin surumielisen ja kaihoisan. Tunnetta vahvistivat kaupungin laidoilla sijaitsevat valtavat hautausmaat, jotka kertovat karua kieltään sodan uhrien määrästä. Tällainen historia ei voi olla vaikuttamatta kaikkeen, mutta silti kaupunki henki myös toiveikkuutta; ei vähiten sen takia että silta kohoaa jälleen ylväänä joen ylle. Mostar on kaikkine sodan arpineen ja muistoineen kaupunki, joka on tärkeä jotta emme unohda. Kaupunki, joka on tärkeä jotta muistamme joka päivä rakentaa valinnoillamme ja teoillamme rauhaa.