Tällä viikolla vietettiin ”Eurooppalaisen käsityöjäätelön päivää”, joten ajankohta on mitä sopivin kertoa viimesyksyisestä oppitunnista Sergio Dondolin gelatokoulussa San Gimignanossa.
Gelateria Dondoli San Gimignanossa on lievästi sanottuna suosittu. Pienestä, torin laidalla sijaitsevasta myymälästä on usein jonoa torille asti vaikka sisältä kuuluu taukoamaton ”Avanti, avanti…”.
Jonon ymmärtää hyvin heti ovensuussa kun näkee jäätelötiskin: tuotannossa on liki 90 eri makua, joskaan kaikkia makuja ei ole joka päivä tarjolla. Valikoima on kuitenkin enemmän kuin riittävä aiheuttamaan hengästymisen ja asettamaan haastetta nopeaan päätöksentekokykyyn pystyvällekin jäätelönostajalle. Anteeksi, tarkoitin tietenkin gelatonostajalle – onhan gelato jotain ihan muuta kuin tavallinen Turengin tuote. Tavanomaisten, tuttujen makujen rinnalla Gelateria Dondolin tiskistä löytyy esim. Crema di Santa Fina, sahramijäätelö, josta Sergion gelateria on kuuluisa vuonna 1992 kehitetyn Vernaccia-sorbetin ohella.
Olin jo ennen Toscanan matkaamme katsonut, että Gelateria Dondoli (joka oli itsestäänselvä käyntikohde San Gimignanossa) järjestää myös gelatokursseja – ajatuksena oli, että sellaiselle voisi mahdollisesti osallistua.
En ollut varannut kurssia ennen lähtöämme Suomesta, eikä kurssin varaaminen paikan päällä San Gimignanossa osoittautunut kovinkaan helpoksi: lähetin saavuttuamme San Gimignanoon mailikyselyn gelatokoulun sivustolla olevaan sähköpostiosoitteeseen. Maili tuntui kuitenkin viestintäkanavana olevan melko haasteellinen väline… noh, gelaton asiantuntijoitahan siellä ollaankin toisessa päässä. Koska vastausta ei ruvennut kuulumaan soitin perään, jolloin ensimmäiseksi haasteeksi osoittautui yhteisen kielen löytäminen (kesti tovi, ennen kuin luurin päähän löydettiin se englanninkielen taitoinen henkilö…). Selvisi, että avoin kurssi, johon voisi varata paikan järjestettiin ainoastaan torstaisin; luvattiin katsoa, josko mahtuisimme mukaan ja palata.
Seuraavana päivänä Sergio itse soitti takaisin ja vahvisti varauksemme – hän toki puhui englantia, ihan erinomaisestikin.
Mies gelaton takana – Sergio Dondoli
Sergio Dondolilla on tausta ravintoloitsijana, ja varsin menestyneenäkin sellaisena. Ravintolanpito ei kuitenkin jättänyt juurikaan vapaa-aikaa, ja niinpä Sergio päätti 1980-luvulla tehdä jotain muuta – gelatoa. Alku ei ollut kovinkaan helppoa, mutta peräänantamattomien kokeilujen ja harjoittelun kautta jäätelönteon salat avutuivat ja gelatokaupan ovet San Gimignanon torin ylälaidalla vuonna 1992.
Nykyään Sergio voi kutsua itseään kaksinkertaiseksi gelaton maailmanmestariksi (vuosina 2006/07 sekä 2008/09). Enää hän ei kuitenkaan kilpaile vaan toimii Italian maajoukkueen valmentajana sekä Gelaton maailmanmestaruuskisojen organisaatiossa. Osan ajastaan hän luennoi myös Carpigianin jäätelöyliopistossa Bolognassa. Useimmiten hänet taitaa kuitenkin tavata San Gimignanossa liikkeensä edustalla juttelemassa asiakkaiden kanssa. Sergio oli kylläkin hyvin tietoinen kuuluisuudestaan, mutta ei niin että se olisi haitannut.
Mutta nyt vihdoinkin asiaan, eli itse gelatokurssiin…
Perusteellisella introlla aloitettiin…
Suuntasimme torstaina jäätelökaupan ovelle sovittuna aikana. Ketään ei näkynyt, ja kymmentä yli aloimme jo hieman huolestua, josko meidän olisi pitänyt mennä suoraan luokkahuoneeseen, joka sijaitse torin viereisessä korttelissa. Vaan eipä huolta – Italiassa kun oltiin, ei ison viisarin osuminen kahteentoista ole niin nokonuukaa, ja kohta meidät johdatettiin pienessä ryhmässä kohti luokkahuonetta, jossa opettajamme otti meidät vastaan.
Itse luokka sijaitsee sivukadun varrella katutasossa, ja tilaan on lasiseinän läpi suora näkyvyys kadulta – erinomainen tapa markkinoida kurssia, sillä uteliaita kadulla kulkijoita pysähtyi kurkkaamaan ikkunan läpi tämän tästä.
Ensin aloitettiin essujen pukemisella, sitten riviin huolelliseen käsienpesuun ja alku-espressot samalla kun Sergio haastatteli meitä kotimaistamme. Avointen gelatokurssien ryhmäkoko on max 15 henkilöä, ja tällä kertaa meitä oppilaita oli kymmenkunta. Kansainvälisessä ryhmässä osallistujia oli meidän lisäksi Kanadasta, Isosta-Britannista ja Italiasta.
Kurssi aloitettiin melko perusteellisella (mutta viihdyttävällä) introlla, jonka aikana Sergio kävi läpi niin gelaton valmistuksen historian, raaka-aineiden merkityksen, maidon alkuperän (juu, omat sopimuslehmät laiduntavat naapurikylässä…) kuin teollisen ja käsityöjäätelön väliset erot. Vaikka asiaa oli paljon Sergion jutustelua oli mukava ja mielenkiintoista kuunnella.
…sitten käytännön harjoituksiin
Teoriaosuuden jälkeen jälkeen päästiin sitten itse asiaan, eli gelaton valmistukseen. Koko ryhmä osallistettiin niin, että kaikki saivat osallistua johonkin työvaiheeseen – tietenkin Sergion opastukella. Loppuhuipennukseen, eli valmistetun gelaton maisteluun pääsivät toki sitten kaikki osallistumaan. Koko ajan mestarin suu kävi ja huolehti siitä, että myös nauruhermot pysyivät koko ajan aktiivisina.
Gelatoa tehtiin kahta lajia: tuoreesta raakamaidosta valmistettua Fiordilattea sekä toisena makuna mansikkagelatoa. Alunperin tarkoituksena oli käyttää persikkaa toisen maun raaka-aineena, mutta persikat todettiin homeisiksi (tosin tämä ei ollut hylkäämisen peruste, vaan hedelmien liiallinen kypsyys – noh’ hylkäämisperusteita on tietenkin monia…).
Itse pääsin mittailemaan Fiordilatten ainesosia tarkkuusvaa’alla sekä annostelemaan valmista gelatoa – joka sekin tuli Sergion mielestä tehdä tietyllä tavalla, suurella tunteella ja sydämellä.
Mestarin näyttämä esimerkki siitä, miten gelato lapioidaan kuppiin…
…ja oma suoritus.
Kannattiko osallistua kurssiin?
Kurssin hinta 50 €/hlö, saattaa ensikuulemalta kuulostaa kalliilta, mutta kurssimaksu pitää nähdä elämyksen eikä jäätelön hintana. Vaikka kurssin hintaan sisältyi mahdollisuus syödä jäätelöä samalla summalla olisi toki voinut maistella huomattavasti enemmän sortteja, suurempia määriä ja ilman omaa työpanosta (jollei kauppaan jonottamista lasketa). Siinä olisi kuitenkin jäänyt monesta naurusta ja tuhdista gelatotietämyksen paketista paitsi. Kurssi tarjosi omasta mielestäni ilman muuta täyttä vastinetta rahoille.
Kurssin piti kestää 2 h, mutta kelloa ei katsottu eikä Sergiolla tuntunut olevan mitenkään kiire muualle (paitsi jäätelömyymälän ovelle edustamaan; siellä näimme hänet kurssipäivänkin jälkeen juttelemassa ihmisille ja poseeramassa kaverikuvissa…)
Kurssin alussa allekirjoitettiin paperi, jossa annettiin mm. suostumus siihen, että kurssin aikana kuvataan (=Sergio kännykällään) sekä siihen, että nämä kuvat voidaan käyttää myös markkinoinnissa. Jokaisesta kurssilaisesta yksi kuva päätyi myös kurssin lopuksi jaettuun, kuvalliseen kurssitodistukseen.
Kiinnostavatko tämäntyyppiset ohjelmalliset aktiviteetit sinua matkoilla ja panostatko niihin?
