Tänään tasan 10 vuotta sitten surun ja murheen aalto iskeytyi valkoiselle hiekkarannalle. Suurimmalle osalle meistä 26.12.2004 antoi myös siihen asti suhteellisen tuntemattomalle luonnonmullistukselle nimen ja merkityksen: Tsunami, joka monelle tuli tarkoittamaan surun aaltoa, pahaa aaltoa. Luonnon näyttäessään voimansa tajusi taas kerran ihmisen pienuuden ja elämän haurauden. Valtavat hyökyaallot erottivat paratiisirannoilla monet perheet ikuisesti toisistaan – äkillisesti ja odottamatta, aivan liian aikaisin.

Jokaisella meistä varmaankin omakohtaisia muistoja Tsunamista, ja tämä on tyypillinen maailmanjistorian tapahtuma kosta jälkeenpäin kysytään ”Missä olit kun…”. Suomen kokoisessa maassa tämä onkin melko luonnollista, sillä pienessä kansakunnassa todennäköisyys on suuri että 179 uhrin joukossa on joku läheinen, sukulainen tai tuttu. Itselläni Tsunamissa menehtyi samaa ala-astetta käynyt koulukaveri, joskaan ei kovin läheinen mutta kuitenkin tuttu.
Vaikkakin suomalaisten kohtalo koskettaakin meitä eniten, on tärkeä muistaa myös kaikki muut Tsunamin uhrit, joiden kohtalon aalto punoi yhteen sumalaisuhrien kanssa. Esim.
Acehissa ja kaikilla muilla alueilla ympäri Intian Valtamerta, jotka olivat kaukana turistien lomarannoilta Tsunami kylvi myös tuhoa ja surua. Jokainen Tsunamin uhri oli ainutlaatuinen ja jokaisessa katastrofin runtelemassa perheessä menetys oli yhtä valtava. Monet lehtiartikkelit ja dokumentit ovat viime viikkoina kertoneet, kuinka Tsunamista selvinneet ovat jatkaneet omaa elämäänsä. Aika parantaa haavat, mutta suru ja tuska eivät varmaankaan koskaan häviä omaisensa menettäneiden elämästä; parhaimmassa tapauksessa aika ehkä opettaa elämään asian kanssa.

Miten Tsunami on vaikuttanut omaan matkustamiseen? Eipä juurikaan. Toki ajattelen ehkä Tsunamin, Estonian ja 9/11’n jälkeen enemmän turvallisuusasioita, mutta en voi sanoa että mitkään näistä tapahtumista olisivat rajoittaneet matkustamistani.
Ehkä tämä on meille suomalaisille tunnusomaista. Mielestäni suomalaiset ovat yleensä melko pelotonta ja pragmaattista matkustuskansaa, myös Tsunamin jälkeen. Ehkäpä juuri siksi monet maanmiehet ajattelivat, että auttavat parhaiten lomakohteiden uhriksi joutuneita paikallisasukkaita jatkamalla matkustamista kohteisiin suunnitelmien mukaan myös tsunamin jälkeen; ratkaisu, joka varmaankin osittain oli ihan oikea.

Tänään lähetän ajatukseni kaikille Tsunamin uhreille ja heidän omaisilleen. Sanat tuntuvat merkityksettömiltä ja riittämättömiltä tapahtuneen edessä; monta kertaa silloin parasta mitä voi tehdä onkin kulkea rinnalla, hiljaa ja yhtä matkaa; olla läsnä, kuunnella ja tarjota olkapäätä kun sitä tarvitaan.