Olen muutaman kerran aikaisemmin kirjoittanut matkoilla tapahtuneista ohikiitävistä hetkistä, jolloin kohtaa ventovieraita kanssamatkailijoita ja jonkinasteinen yhteys syntyy, joskin vain lyhyeksi hetkeksi. Tämän jälkeen tiet eroavat ja kohtaavat tuskin enää koskaan. Dubrovnikissa saimme jälleen viime syksynä kokea tällaisen hetken.
Terroritekojen pitäessä taas Eurooppaa kuristusotteessaan pysähtyy väistämättä pohtimaan millaisessa Euroopaasa elämme nyt ja millaisen Euroopan me haluamme huomiseksi rakentaa.
Olemme jo tottuneet yhdentyneeseen Eurooppaan, ja meitä nuoremmat matkaajat ovat tuskin toisenlaiseen Eurooppaan edes tutustuneet. Aika, jolloin rajat olivat suljettuja eikä niitä huomaamatta ylittänyt tuntuu monelle meistä kaukaiselta ja nuoremmat eivät tätä aikaa vättämättä edes muista. Terrorismi ja Euroopan pakolaisvirrat (jotka on tärkeää pitää erillään toisistaan ilmiöinä) ovat kuitenkin muuttamassa tätä. Toivottavasti onnistumme pysäyttämään tämän muutoksen, jotta voimme säilyttä sen vapaan liikkuvuuden Euroopassa johon olemme jo tottuneet.
Itse haluan kuitenkin uskoa Euroopan ja EU’n tulevaisuuteen, sillä olen vakuuttunut, että yhtenäinen Eurooppa tuo yhä kutistuvassa maailmassa enemmän hyöty- kuin haittapuolia tullessaan. Joku voi kutsua minua idealistiksi, mutta uskon edelleen, että pystymme rakentamaan suvaitsevaisuudelle pohjautuvan, yhteisen, paremman Euroopan.
Dubrovnikissa koimme viime syksynä lyhyen hetken, jolloin yhtenäinen Eurooppa tuntui käsinkosketeltavalta ja mahdolliselta. Siinä ohikiitävässä hetkessä tunsin itseni osaksi uutta Eurooppaa (ja ehkä jopa hieman maailmankansalaiseksi).
Olimme pimenevässä illassa matkalla alas kabiinihissilä Srd-vuorelta Dubrovnikin keskustaan. Kabiini oli suhteellisen täynnä mutta ei niin että siinä oltaisiin oltu kuin sillit suolassa. Hiljaisesta puheensorinasta päätellen meitä matkustajia oli monesta Euroopan kolkasta, ja taisi mukana olla jokunen matkaaja kaukoidästäkin. Kabiinin kaiuttimista soi musiikki ja tunnelma oli käsinkosketeltavan hyväntuulinen; joku olisi saattanut ilmaista tunnelman ”hyvänä fiiliksenä”. Musiikkikappale vaihtui ja joku kabiinin matkustajista rupesi hyräilemään mukana tutussa kappaleessa. Vähitellen hyräilyyn yhtyi mukaan seuraava, seuraava…ja seuraava. Lopulta koko kabiini hyräili mukana tutussa sävelessä ja ala-aseman lähestyessä kabiinin täytti voimakas ääni, joka lähti toinen toistaan iloisemman näköisiltä huulilta.
Kabiini edusti minulle Eurooppaa pienoiskoossa, jossa kohtasimme ohikiitävän hetken erilaisine taustoinemme ja eri kielinemme. Kuitenkin meitä yhdisti sävel joka oli kaikille tuttu. Hetki tuntui jollain tavalla erityiseltä juuri Balkanilla, jossa rauhaisa rinnakkaiselo ei ole aina lähihistoriassa ollut itsestäänselvyys.
Sanomattakin lienee selvää, että tästä kabiinimatkasta muodostui yksi Dubrovnikin matkamme mieliinpainuvimmista muistoista, joka jätti syvän muistijäljen meihin loppuelämäksi. Omasta sydämestäni jäi pieni pala tuohon kabiiniin ikuisiksi ajoiksi.
Jaa, mikä oli kappale? Se oli The Shirelles-yhtyeen vuonna 1960 levyttämä ”Will you still love me tomorrow?”
http://youtu.be/3irmBv8h4Tw
Will you still love me tomorrow?
Yes I will always love you Europe!
