Niin, että mikä alkoi? No meidän ”uramme” alppimatkaajina laskettelusuksien kanssa, josta lupasin aikaisemmassa postauksessa kertoa teille.
Talvilomalla Gasteinin laaksossa talvella 2006; Bad Hofgastein. Kuva: © Matkoilla-blogi
Kaikki alkoi kun talvella 2006 suuntasimme talvilomalle Itävaltaan, tarkemmin sanottuna Bad Hofgasteiniin, Salzburgerlandissa. Itse olin nuorempana käynyt kyseisessä laaksossa useammankin kerran (aikaisemmassa ”Home away from home”-postauksessa olen kertonut Kurhotel Germaniasta), myös talvella. Suunnitelman mukaan meidän ei pitänyt mennä Gasteinertaliin hiihtämään, ja olin itse asiassa luvannut paremmalle puoliskolleni, että en missään nimessä yritä pakottaa häntä kokeilemaan laskettelusuksia talvilomamatkallamme. Meidän piti mennä nauttimaan pitkistä, talvisista kävelyretkistä auringossa, raikkaastas alppi-ilmasta, hyvästä ruoasta sekä kylpyläelämästä. Näin siis suunnittelimme…
Aluksi matka näyttikin menevän ihan suunnitelman mukaisesti ulkoillessamme Bad Hofgasteinin ympäristössä ja patikoidessamme eväiden kanssa naapurikyllään, Badgasteiniin.
Talvilomalla Gasteinin laaksossa talvella 2006; Badgasteinin vesiputous Kuva: © Matkoilla-blogi
Talvilomalla Gasteinin laaksossa talvella 2006; Badgastein Kuva: © Matkoilla-blogi
Eräänä päivänä puolisoni halusi kuitenkin lähteä laakson sisimpään osaan, Sportgasteiniin maisemia ja siellä olevia murtomaahiihtomaastoja. Niinpä hyppäsime eräänä aurinkoisena aamuna skibussiin suuntana Sportgastein. Perillä suksivuokramon kautta murtsikkasuksia vuokraamaan ja eikun ladulle. Vuokraamossa kysyttiin, josko varusteet ovat tuttuja; ”Tottakai, tulemme Suomesta”, vastasimme tähän… Väärin. Ensimmäiset vaikeudet koittivat jo oven ulkopuolella kun sukset piti laittaa jalkaan; ilmeisesti sekä sukset, monot että siteet olivat muuttuneet 20 vuoden aikana sen verran, että jo näiden yhdistäminen toimivaksi kokonaisuudeksi tuotti vaikeuksia. Lopulta kuitenkin onnistuttiin ja päästiin matkaan.
Seuraava ongelma ilmeni jo vajaan kilometrin sivakoinnin jälkeen; ohut alppi-ilma 1.500 metrin korkeudessa yhdistettynä toppavaatteisiin on huono yhdistelmä: kauhea hiki ja voimat täysin lopussa alta aikayksikön. Oppi: Lasketteluvaatteet eivät sovi murtsikkahiihtoon. Missään olosuhteissa ja milloinkaan (olisihan tietysti luullut, että järkikin olisi tämän sanonut…).
Talvilomalla Gasteinin laaksossa talvella 2006; Sportgastein. Kuva: © Matkoilla-blogi
Talvilomalla Gasteinin laaksossa talvella 2006; Sportgastein. Kuva: © Matkoilla-blogi
Talvilomalla Gasteinin laaksossa talvella 2006; Sportgastein. Kuva: © Matkoilla-blogi
Murtsikkaharjoitustemme jälkeen ehdotin seuravaana päivänä (aivan ilman taka-ajatuksia), että menisimme kuitenkin katsomaan harjoitusrinteen laidalle, miltä meno laskettelusuksilla näytti. Niinpä hyppäsimme taas skibussiin ja otimme Angertalin suunnaksi. Kuinkas ollakaan toisessa osapuolessa syttyi innostuksen kipinä, ja äkkiä huomasin että olimmekin taas menossa vuokraamoon, tällä kertaa laskettelusuksia hakemaan.
Itse olin laskettelusuksien kääntämistä rinteessä kokeillut muutaman kerran nuoruudessa ja itse asiassa olin ollut jopa pari päivää hiihtokoulussa. Tämä ei kuitenkaan ollut minussa oikein sytyttänyt kipinää alppilajiin, sen verran olin kuitenkin perehtynyt alkeisiin, että jotain hajua oli siitä mitä suksien kanssa piti tehdä jotta tottelisivat (aura-asennossa).
Pari tuntia vierähti Angertalin aurinkoisessa harjoitusrinteessä hymyn tullessa leveämmäksi ja innostuksen kasvaessa. Kuinka ollakaan, sillä meidän piti oikeasti vaan mennä katsomaan rinnettä.
Talvilomalla Gasteinin laaksossa talvella 2006; Angertal Kuva: © Matkoilla-blogi
Edellisiltapäivän harjoitusten jälkeen olimme molemmat ihan innoissamme; tämähän oli hauskaa ja sujui lisäksi oiekin hyvin. Niinpä päätimme seuraavan päivänä suunnata (helpoksi kerrottuun, pitkään siniseen rinteeseen joka lähtee Schlossalmin huipulta.
Talvilomalla Gasteinin laaksossa talvella 2006; Schlossalm. Kuva: © Matkoilla-blogi
Ylhäällä Schlossalmin huipulla aurinko paistoi ja elämä hymyili vielä. Lähdettyämme laskemaan alas kohti laakso tunne muuttui äkisti – mitä olikaan tullut tehtyä? Apua, miten tästä selvitään hengissä alas. Laskeminen oli täyttä tuskaa, rinne tuntui armottoman jyrkältä ja jo ensimmäisen nyppylän jälkeen polvet tutistivat ja muu kroppa oli kauhusta jäykkänä. Pakko oli vaan purra hampaat yhteen ja luottaa siihen, että auratenkin pääsee alas. Meidät ohittanut hiihdonopettaja pudisteli päätään…syystä…
Ensimmäisessä alppimajassa pidettiin piiiiitkä juomatauko (Apfelsaft gesprizt!) ja kerättiin rohkeutta; voitte uskoa, että muistamme Hamburger Hütten ikuisesti! Pääsimme kuin pääsimmekin (hitaasti) alas väliasemalle, jossa helpottuneina astuimme hissiin alas kohti laaksoa. Ja tämän rinteen piti muka olla helppo?
Schlossalmilta laskun jälkeen leveät hymyt olivat hyytyneet emmekä enää olleet ollenkaan vakuuttuneita siitä, että meistä tulisi koskaan laskettelijoita. Pikemminkin kiitimme onneamme, että olimme molemmat selvinneet yhtenä kappaleena ja ilman murtumia ja venähdyksiä ala-asemalle. Jos joku olisi siinä kohtaa kysynyt josko rupeamme harrastamaan laskettelua vastaus olisi varmaankin ollut erittäin selkeä EI molempien suusta.
Jokin kuitenkin kiehtoi hiihdon ympärillä pyörivässä talvilomailussa – onhan aurinkoinen alppimaisema ja raikas ulkoilma oiva (ja terveellinenkin) yhdistelmä joka virkistää. Varmaankin siksi emme siis kuitenkaan luovuttaneet, vaan jatkoimme harjoituksia tämän ensimmäisen laskettelukokemuksemme jälkeen joka talvi. Monet Itävallan kohteet (ja yksi sveitsiläinenkin – Wengen) ovat tulleet vuosien varrella tutuiksi, aluksi sinisissä rinteissä, ja viimeisten vuosien aikana jo rohkeammin punaisissakin rinteissä. Tänä talvena suuntaamme jo kymmenettä kertaa hiihtomatkalle alpeille, tällä kertaa Italiaan Madonna di Campiglioon.
Mikä on tämän tarinan opetus: Koskaan ei pidä luovuttaa ja aina voi sekä oppia uutta että voittaa itsensä ja pelkonsa.
