Hop on-hop off -kierroksella olimme käväiseet Montjuïcin kukkulalla, tosin emme ihan huipulla linnoituksen korkeudella. Niinpä päätimme Sagrada Familian korkeista holveista inspiroituneina suunnata ylös Montjuïcin linnoitukselle asti.
Eli ensin sukellus Sagrada Familian kupeesta metroon (linja 2) , josta vaihto ”Parallell”-asemalle Funicular de Montjuïcin kyytiin. Pienen hetken puksuttelun jälkeen hammasratajuna sukelsi päivänvaloon, ja kohta oltiinkin jo melkein Montjuïcin huipulle vievän köysiradan vieressä. Kaupungin liikennelaitokseen kuuluva Telefèric de Montjuïc-köysirata näytti itävaltalaistekniikallaan varsin luottamusta herättävältä, joten eikun kyytiin (itse kun en korkeista paikoista liiemmälti välitä, tällaiset ”kidutuskopit” vaativat aina hieman itsensä vakuuttelemista ennenkuin kyytiin tohtii nousta). Ylöspäin, ylöspäin…ja sitä mukaa maisemat avartuivat koko ajan, etenkin väliaseman jälkeen.
Perillä ylhällä totesimme heti, että matka ilmojen halki kannatti – sen verran komeat näköalat yli Barcelonan avautuivat linnoitukselta.
Tovin ihailtuamme maisemia ja haukattuamme sämpylän näköalapaikan kahvilassa suuntasimme taas alaspäin köysiradan kyydissä.
Ala-asemalta oli vain lyhyt kävely kävely Miramar-hotellin viereiselle näköalapaikalle, josta lähti myös suunnitelmissamme ollut toinen, isompi kabiini Teleferico del Puerto .
Tämän köysiradan oli määrä valmistua vuoden 1929 maailmannäyttelyyn ja yhdistää näyttelyalue satamaan. Varainkeruu kuitenkin tyssäsi, eikä köysirata valmistunut maailmannäyttelyyn vaan avattiin vasta vuonna 1931. Köysirata on 1292 metriä pitkä ja matka kestää vajaa 10 minuuttia.
Hmmm…kovin houkuttelevalta ja hyvältä idealta tämä matka ei nyt lähempää tarkasteltuna yhtäkkiä näyttänytkään…mennäkö vai eikö mennä?
Hetken aikaa emmittyämme päätimme, että uskaltautuisimme tämänkin vaappuvan komeron kyytiin (hyvä ettemme istahtaneet Miramarin näköalaterassille – pidempi harkinta kun olisi saattanut päätyä toiseen lopputulokseen).
Näköalat komeat yli sataman ja keskustan olivat kieltämättä hienot. Hieman arvellutti keskitornin ohitus, tällaiset ”pilarit” kun yleensä aina aiheuttavat isoissa kabiineissa ikävää heiluntaa joka saa rystyset melko valkoisiksi ja kämmenet hikisiksi…
Huh…yllättävän kevyesti ja huomaamattomasti ohitettiin 107 metriä korkea keskitorni.
Perillä! Täytyi myöntää: Kyyti oli yllättävän tasaista, eikä matkan aikana huipannut tai kaduttanut kertaakaan. Siedätyshoito näyttää pikkuhiljaa tepsivän…
Pääteasemalta laskeuduimme alas melkein suoraan rannalle. Omasta mielestämme olimme ansainneet myöhäisen lounaan rantaravintolassa. Arvatkaas maistuiko cerveza!?
Tähän Barcelonan varsin kiehtovaan puoleen tutustuessamme totesimme miljoonakaupungista, jonka ”etupihalla” on hiekkaranta: että elämä voi olla ihanaa myös kaupunkilomalla!
