Ikä on numero, eikä siitä pidä sen enempää välittää. Niinhän sitä usein väitetään. Vai pitäisikö siitä sittenkin välittää, onko peräti aiheellista harkita pientä ikäkriiseilyä kun tasaluku täyttyy matkamittarissa?
No, vastaan tähän heti alkuun, jottei tämä tärkeä kysymys jää häiritsemään kenenkään keskittymistä jatkopohdintoihin: en ajatellut lähteä rakentamaan mitään ikäkriisiä, koska se on mielestäni aivan turhaa. Elämä on liian lyhyt, jotta surisi lisääntyviä vuosia matkamittarissa. Ennemmin haluan keskittyä iloitsemaan eletyistä vuosista ja nauttimaan kaikista niistä hetkistä, jotka ovat toivottavasti vielä edessäpäin.
Ennen ikä oli suurempi juttu ja viisikymppinenhän oli tooooodella vanha – melkein jo eläkkeellä. Tai siltä ainakin tuntui omassa nuoruudessa kun oma isä täytti viisikymmntä. Kummasti ikä kuitenkin muuttaa perspektiiviä (ja kyllähän tuo maailmakin on tainnut muuttua hieman parissakymmenessä vuodessa). Hyvänen aika sentään, enhän minä nyt ole mikään vanha…. Ikä on mielentila ja sitä on juuri niin vanha kun itse tuntee olevansa.
Nuorena odotti täysi-ikäisyyttä. Että voisi tehdä kaikkia niitä asioita, joita vain täysiikäiset voivat tehdä. Itse muistan odottaneeni eniten ajokorttia, ja mahdollisuutta istahtaa auton rattiin. Voi sitä onnenpäivää kun 18 tuli täyteen ja ajokorttikoe meni läpi.
Samalla kun ikä tuo oikeuksia se tuo myös velvollisuuksia mukanaan: toiset mukavia mutta eivät välttämättä kaikki.
Jos en nyt itse näe aihetta kriisiin, yksi tärkeä kysymys nousee kuitenkin esiin. Pitääkö minun nyt ruveta käyttäytymään jollain tietyllä tavalla tai peräti muuttaa käyttäytymistäni? Pitääkö ruveta miettimään mikä on soveliasta ja mikä ei?
No en aio. En suostu. En halua. Ehkei tarvitsekaan…
Tätäkö tämä vanheneminen on, kapinointia? Ehkä, mutta ehkä sitä voi myös nähdä iän tuomana itsevarmuutena. Rauhallisuutena ja rohkeutuna tehdä asioita välittämättä aina niin paljon siitä mitä ympäristö ajattelee tai sanoo. Kypsyytenä? Ainakin toivoisin niin. Yhä useammin toivoisin sen myös näkyvän rohkeutena sanoa eriäväkin mielipide ääneen ja seistä sen takana. Usein näkyykin.
Lisääntyvän iän myötä en ehkä enää jaksa samalla tavalla kuin nuorempana; hengästyn, väsyn ja joskus pitkästynkin – jopa matkoilla. Kärsimättömyyttäkin saattaa joskus olla ilmassa.
Mutta se ei haittaa. Ikä muuttaa ihmistä vähitellen, ja tämä meidän on vaan hyväksyttävä ja siihen sopeuduttava. Se kuuluu ihmiselämään kuten myös kysymykset joihin ei välttämättä ole vastauksia. Esimerkiksi onko ikä vaan numero?
Oletko sinä kokenut ikäkriisejä?
2 kommenttia
Onnea vielä tätäkin kautta! En ole kriiseillyt iästäni enkä ajatellut aloittaa sitä myöhemminkään. Ajattelen samalla tavalla kuin sinä: ennemmin iloitsen eletystä ajasta. Sellainen kumma juttu vanhenemisessa vaikuttaa kyllä olevan, että vuodet tuntuvat vierivän koko ajan nopeammin, ja se kieltämättä vähän kauhistuttaa. On niin paljon asioita, joita haluaisi tehdä, mutta aika menee niin nopeasti, että taitaa osa jäädä vääjäämättä tekemättä, vaikka eläisi kuinka vanhaksi. Se on tietysti elämää se, kaikkea ei voi saada.
Kiitos Jenni!
Joo totta puhut, samaa olen havainnut; ikävä kyllä sekin on totta, että vierintävauhti vaan kiihtyy. Pitäisi aina myös muistaa kuinka paljon on jo saanut kokea ja iloita siitä.