Koko päivän kestäneen lentomatkailun jälkeen väsy oli matkalaisilla torstai-iltana melkoinen, mutta siltihän se sisäinen kello herätti Miamissa ensimmäisen kerran jo keskellä yötä, eikä sen jälkeen enää saanutkaan kovin hyvin nukuttua vaikka väsynyt olikin. Aikaero tuntuu näköjään vuosi vuodelta yhä enemmän. Aamuyön tuntien hieman rauhattoman sängyssä kieriskelyn jälkeen suuntasimme perjantai-aamun valjettua ensimmäisten joukossa hotellin ala-aulaan tankkaamaan aamiaiskahvit Philadelphia-bageleiden kera. Taas kerran totesimme saman minkä New Yorkin matkallammekin – Amerikan Yhdysvalloissa ei ole mitään keskitieta aamiaisen suhtee: joko mennään kahvilla ja kuivalla bagelilla tai sitten eteen kannetaan sellainen rekkamiehen annos kolesteroolipommeja, että heikompaa hirvittää.
Aamiainen Lord Balfour-hotellissamme sisältyi hintaan, tähän ja hotelliin yleensäkin palaan hieman tuonnempana erillisessä postauksessa.
Aamukahvin äärellä keskustelimme edellisiltapäivän kokemuksistamme saapuessamme Miamiin. Pitkän lentomatkan jälkeen oli mukava tunne päästä vihdoinkin jaloittelemaan hieman enemmän, ja kävellessämme koneesta ”putkeen” vastassa oli heti kostea lämpö joka enteili, että oltiin tultu kauas Suomen harmaasta ja koleasta syyssäästä. Terminaalin puolelle tultuamme yhtälailla selvää oli, että oltiin USAssa, sillä sen verran kylmälle oli taas vedetty ilmastointi; mikä ihme siinä on, että jääkaappilämpötila tuntuu olevan sisätiloissa aina rapakon takana tavoitteena?
USAssa ei voi kuin ihailla sitä järjestelmällisyyttä millä ihmisjoukkoja ohjataan eteenpäin ja jonoihin. Immigration-jono laitettiin tiukasti järjestykseen, ja ihmiset ohjattiin järjestelmällisesti omaan jonoon. Me selvisimme tällä kertaa noin puolessa tunnissa toiselle puolelle vaikkakin välillä tuntui, että meneillään oli tiskeillä kolmannen asteen kuulustelu.Meidän vuoromme koittaessa ymmärsimme ettei aikaa ainakaan meidän jonossa ollut niinkään kulunut turvallisuustaustojen selvittämiseen kuin matkailuinformaation levittämiseen: Immigration Officer Erskine jutusteli leppoisasti samalla kun tukaili passejamme, otti sormenjäljet ja kuvasi silmät. Keskustelu pyöri niin Thanksgiving Dayn vieton (ja siihen liittyen rajavalvojien työvuorojärjestelyiden), Black Fridayn shoppailuosoitteiden kuin Art Baselin ympärillä (pakko myöntää etten ollut tästä taidetapahtumasta ikinä kuullutkaan – aina oppii uutta, vaikka Immigration-tiskilläkin) ; Erskine oli varsin oiva matkailuneuvoja siinä varsinaisen työnsä ohessa… Näin Amerikassa.
Jonotettuamme matkatavaroiden kanssa vielä tullin läpi hyppäsimme taksiin ja pyysimme ”350 Ocean Drive, please!”. Taksimatkalla oli taas hieman samankaltainen tunne kuin saapuessamme New Yorkiin pari vuotta sitten – tässä nämä nyt olivat ”livenä”: Downtownin pilvenpiirtäjien muodostama skyline, palmut ja lopulta South Beachin Art Deco-talot, joita olimme niin monissa kuvissa nähneet. Wow!
Torstain matkapäivä oli ollut sen verran pitkä, että perille päästyämme, ohjelmamme rajoittui iltakävelyyn South Beachin rannalle nauttimaan sinisestä hetkestä, alkuillan oluisin hotellin terassilla ja hampurilaiseen niinkin tylsästi kuin naapurikorttelin TGF’ssä – parempiakin vaihtoehtoja olisi taatusti ollut, mutta tällä kertaa mentiin helpomman kautta.

Iltaolut maistui pitkän matkapäivän jälkeen melko mainiolta hotellimme terassilla pimenevässä illassa. Kuva: © Matkoilla-blogi

Hotel Lord Balfour iltavalaistuksessa. Kuva: © Matkoilla-blogi

Sininen hetki Ocean Drivella. Kuva: © Matkoilla-blogi
Mutta takaisin siis perjantaihin…
Olimme arponeet hieman ennen matkaa josko ottaisimme vai emme ”hop on-hop off”-kierroksen Miamissa; näistä kun meillä on sikäli hyvät kokemukset ennestään, että ne antavat suhtellisen hyvän yleiskuvan kaupungista, etäisyyksistä ja miten kaupungin eri osat suhteutuvat toisiinsa. Päätimme kuitenkin jättää hop on-bussit kiertämään looppejaan ja ottaa jalat alle South Beachilla. Matkaa varten pakatessamme olimme varustautuneet pääasiallisesti lämpimiin säihin Floridan suunnalla, joten aamun +13 ja navakka tuuli herättivät tehokkaasti astellessmme hotellistamme ulos Ocean Drivelle. Onneksi säätiedot olivat kuitenkin muutamaa päivää ennen lähtöä antaneet aavistaa, että varsinaista hellekeliä ei perillä ehkä odottaisikaan, joten kevyempien vaatteiden lisäksi laukusta löytyi myös pitkähihaisempaa.
Hotellistamme oli oikeastaan vaan kadunylitys rannan puolelle, joten lähdimme kävelemään South Beachia pohjoiseen rantaa pitkin: Pitkä hiekkaranta rantavalvojien värikkäine torneineen, aava meri jossa navakka tuuli nostatti aaltoja ja kaiken yllä kirkas auringonpaiste – no tämähän näytti aivan siltä kun kuvissa olimme nähneetkin (paitsi ehkä, että juuri sinä päivänä auringonottajat olivat viileässä säässä melko harvassa). Jostain kumman syystä on vaan aina yhtä upea tunne kun pääsee omin silmin näkemään kuvista tuttuja maisemia, joista on ajatellut ”…ehkä sitten joskus…”. Samalla mieleen hiipii myös kiitollisuus siitä, kuinka onnekas onkaan, että omassa elämässä on saanut mahdollisuuden matkustaa ja kokea niin monta upeaa näkyä ja hetkeä kauniissa maailmassamme.

Leivontavälineet odottamassa leipojia. Kuva: © Matkoilla-blogi

Ensiapua. Kuva: © Matkoilla-blogi
Lummus Park, Ocean Drive ja kadun värikkäät Art Deco-talot, Versacen talo, The James Royal Plam, Loews-hotelli… Matkaoppaista ja Miamia käsittelevistä artikkeleista tuttuja nimiä tuli vastaan kuin liukuhihnalla kävellessämme hitaatsi nautiskellen pohjoisen suuntaan.

Ocean Drive. Kuva: © Matkoilla-blogi

Arvatkaapas ketkä olivat (yllättäen taas) kaupungin cooleimpia jätkiä? Kuva: © Matkoilla-blogi
Jatkaessamme kävelyämme kaupungissa kirkas auringonpaiste lisäsi vähitellen ihanaa lämpöä päivään, ja vähitellen tarkeni jo hyvin lyhyissäkin hihoissa.. Kävellessämme Collins Avenueta pohjoiseen emme olleet vähään aikaan vilkaisseet karttaa, ja yhtäkkiä havahduimme siihen, että olimme jo tulleet hieman liian pitkälle Flamingo Parkiin nähden. Tämän puiston olimme bonganneet kartalta, ja päätelleet että sekin pitää ehdottomasti katsastaa – onhan Miami kuuluisa myös flamingoistaan…
Kävellessämme kohti puistoa totesimme, että Washington Avenue ei ainakaan 16 ja 14 kadun välillä ollut sitä kaikkein mukavimman näköistä aluetta. 14. ja 15. välillä, Washington Avenuen kulmalta alkoi Espanyola Way, ravintolakatu jossa ravintoloita oli vieri vieressä, tosin juuri ennen puoltapäivää vielä varsin hiljainen useimpien ravintoloiden ollessa vielä kiinni. Arvelimme kuitenkin, että meno on illalla hieman toista luokka…

Ravintolakatu Espanyola Way – keskellä päivää vielä täysin uinuva. Kuva: © Matkoilla-blogi

Myöskään Sonnya ja Ricoa ei näkynyt… Kuva: © Matkoilla-blogi
Yllättävän kauas jouduimme kävelemään, ennenkuin puisto tuli vastaan, ja mitä ihmettä: yhtään flamingoa ei tullut puistossa vastaan??? Sitä vastoin useita tennis- ja koripallokenttiä, maauimala ja kauempana näkynyt jalkapallostadion.
Mitä opimme tästä: research, reserach, reserach…ennakkosuunnittelu ja -tutkimus on aina hyvä tehdä huolellisesti! Matkan jälkeen opimme nimittäin, että puisto oli saanut nimensä edeltäjästään, ”Flamingo Fieldistä”, joka taas oli Floridan itärannikon liigan ’Miami Tigers’in kotikenttä; kyseinen joukkue vaihtoi vuonna 1941 nimensä ’Miami Beach Flamingos’iksi…
Että se niistä flamingoista tällä kertaa…

Bongaako joku kuvasta flamingon…? Emme mekään! Kuva: © Matkoilla-blogi

Myöskään Sonnya ja Ricoa ei näkynyt… Kuva: © Matkoilla-blogi
Pienestä lisäkierroksesta janoisina pysähdyimme terassille lemonadelle, ennenkuin jatkoimme kohti shoppailukortteleita. Pikainen käynti Macy’ssä (joka oli varsin pieni ja vaatimaton New Yorkin sukulaiseen) jonka jälkeen ulos toiselle puolelle, Lincoln Road Mallille, joka sijaitsee 16.- ja 17. kadun välillä; kaikki tunnetut brandit löytyvät täältä vierekkäin…mitä täältä ei löydy ei tarvitakaan…

Lincoln Road Mall – ostoksia…. Kuva: © Matkoilla-blogi

…ja huveja. Kuva: © Matkoilla-blogi
Perjantai-illan ohjelmaamme palataan erillisessä postuaksessa: Olimme nimittäin suuntamassa opastetulle kierrokselle tutustumaan lähemmin Miami South Beachin värikkäiden Art Deco-tyylisten talojan historiaan.