Laulujuhlat, Laulupidu tai Laulupeo – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tätä maailman suurimpiin kuorofestivaaleihin kuuluvaa tapahtumaa on vaikea kuvailla lyhyesti, mutta melko lähelle totuutta päästään varmaankin tällä: iloinen, sini-musta-valkoinen, kesäinen kansanjuhla johon osallistuvat kaikenikäiset.
Viron laulujuhlia vietetään joka viides vuosi, ja tänä vuonna vietettiin laulujuhlien 150. juhlavuotta, teemalla Minu arm (Rakkauteni). Ensimmäiset laulujuhlat näkivät päivänvalon Tartossa vuonna 1869, mutta vuodesta 1896 asti juhlat on aina järjestetty Tallinnassa. Laulujuhlat kuuluvat Unescon henkisen ja suullisen maailmanperinnön luetteloon. Samaan aikaan laulujuhlien kanssa Tallinnassa järjestettiin myös Tantsupidu-kansanmusiikki ja -tanssijuhlat, tällä kertaa jo 20. kerran. Vuoden 2019 laulujuhlille osallistui yhteensä 1.020 kuoroa, joissa oli yhteensä 32.302 laulajaa
Kuten jo totesin laulujuhlien tunnelmaa on melko vaikea kuvailla. Omasta mielestäni hienointa oli nähdä ja aistia pienen kansakunnan yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota laulu on vaikeinakin aikoina vahvistanut. Laulujuhlat ovat myös koko kansakunnan juhla, johon kaikenikäiset osallistuvat niin kuorolavalla kuin yleisössä. Punaisena lankana juhlissa on vahva isänmaallisuus ja ylpeys omasta historiasta.
Me kävimme nyt ensimmäistä kertaa Tallinnan laulujuhlilla. Vietimme Tallinnassa lauantain ja nautimme päivällä kaupungilla paraatin luomasta iloisesta tunnelmasta ennen kuin suuntasimme illaksi Laululavalle seuraamaan avajaiskonserttia. Aluksi ajattelimme, että olisimme tehneet vain päivämatkan, mutta päätimme kuitenkin jäädä kaupunkiin yöksi ja palata kotiin vasta päivälaivalla, jotta voisimme nauttia lauantaiillan konsertista ilman aikataulupaineita. Ennen matkaa jännäsimme säätiedotuksia, sillä matalapaineita liikkui hieman turhankin paljon meidän leveysasteilla. Onneksi sadepilvet kuitenkin väistyivät ja saimme nauttia laulujuhlista upeassa, joskin hieman viileässä kesäsäässä.
juhlat alkavat Kulkueella
Laulujuhlien tunnelmaan pääsi jo heti aamupäivällä, sillä ensimmäiset kansallispuvut tulivat vastaan jo kävellessämme satamasta keskustaan. Silmiinpistävää saapuessamme Viru-aukiolle oli, että kadut olivat miltei tyhjiä koska keskusta oli suljettu niin auto- kuin raitiovaunuliikenteeltä n. 5 kilometrin pituisen kulkuereitin matkalta Vapaudenaukiolta Laululavalle. Värikäs ja iloinen kulkue starttasi kello 13 ja jatkui koko iltapäivän; yhteensä siihen osallistui 47.000 kuorolaista, tanssijaa ja muusikkoa.
Värikkäitä kansallispukuja oli paljon ja tyylilajitkin vaihtelivat upeasti kirjailtuihin, yksityiskohtia täynnä olevista puvuista melko yksinkertaisiin (jopa modernin tuntuisiin) pukuihin. Moneen pukuun kuului upea päähine, niin naisten korkeita suippoja kuin miesten silinterihatun mallisia. Hyvin yleinen oli myös niittykukista sidottu näyttävä seppele. Tässä yhteydessä pitää mainita myös miesten puvut, joihin moneen kuului myös näyttävä, villakankainen, pitkä päällystakki.
Virossa suhtaudutaan ilmeisesti kansallispukusääntöihin hieman suvaitsevammin kuin Suomessa, sillä katukuvassa näkyi myös paljon ”kevyempää” pukeutumista, jossa kansallispuvun elementtejä oli yhdistelty muuhun vaatetukseen.
Laululava – näyttämö jonka ympärille koko maa kokoontuu
Juhlien näyttämönä toimii Kadriorgin puiston tuntumassa sijaitseva Tallinnan Laululava, joka valmistui vuoden 1959 laulujuhlia varten. Kaarevan katon alle mahtuu yhteensä 15.000 laulajaa, joten kaikkien kuorojen esiintyessä yhdessä osa kerääntyy lavan eteen.
Laululavan edessä penkkejä on pienemmällä alueella, jonka jälkeen nurmikenttä nousee loivasti taaksepäin mentäessä. Laululavan rinteeseen keräännytään piknik-hengessä nauttimaan tunnelmasta. Ensi kerralla mekin tiedämme varustautua piknik-huovalla ja istuma-alustoilla (sadeviittojen lisäksi).
Me olimme ostaneet seisomapaikkaliput (á 9 EUR, halvimmat istumapaikat olisivat maksaneet 20 EUR). Mielestäni seisomapaikkaliput olivat ihan hyvä valinta, koska näin pääsi pitkän konsertin aikana liikkumaan vapaammin ja näkyvyys kaikkialta rinteestä oli hyvä joskin näyttämö oli ylempää katsottuna aika kaukana.
Lauantain konsertti: Õpetajale
Konsertti, joka oli otsikoitu Õpetajale alkoi juhlallisilla avajaisilla. Soihtu, joka sytytettiin Tartossa Viron uuden Kansallismuseon pihalla 1.6. saapui 4.200 kilometrin matkan jälkeen perille. 33 päivän viesti Viron kaikkien maakuntien läpi tavoitti matkallaan yhteensä 100.000 ihmistä. Soihtu kulki vielä lavalla symbolisesti kaikkien maakuntien edustajien käsien kautta ennen viimeistä etappia 42 metriä korkean tornin huipulle, jonka yhteydessä jokaisen kerroksen parvekkeella esiteltiin Laulujuhlien kuoronjohtajat. Soihtuviesti vietti muuten tänä vuonna 50-vuotisjuhliaan.
Tulen sytyttyä presidentti Kersti Kaljulaid avasi 27. Laulujuhlat ja oli kuorojen vuoro loistaa: Naiskuorot, mieskuorot, lastenkuorot, sekakuorot, orkesterit sekä näiden erilaiset yhdistelmät – kertakaikkisen upeaa. Kuorolaulu voi olla nautinnollista, mutta näin valtavien kuorojen esiintyminen on elämyksenä melko sanoinkuvaamaton.
Sunnuntain konsertti: minu arm
Lauantain konsertti oli ehdottomasti upea ja mieliinpainuva, mutta ensi kerralla haluan ehdottomasti kokea myös sunnuntain konsertin, joka alkaa Tallinnan laululavalla jo iltapäivällä ja on tyyliltään ilmeisesti hieman kevyempi niin ohjelmistoltaan kuin tunnelmaltaan. Sunnuntai on selvästikin myös suositumpi kahdesta konserttipäivästä: tänä vuonna sunnuntaille oli myyty n. 62.000 lippua kun lauantaille myytiin ”vain” 35.600. Sunnuntaina lipunmyynti itse asiassa lopetettiin kesken turvallisuussyistä kun Laululavan alueella yleisön ja laulajien määrä hipoi jo 100.000 rajaa. Tämän lisäksi konsertteja seurattiin yhteensä 14 jättiscreeniltä eri puolilla Viroa.
Me lähdimme Tallinnasta kotiinpäin hieman ennen sunnuntain konsertin alkua, mutta onneksi konsertti myös striimattiin Viron yleisradioyhtiön nettisivujen kautta. Lähetys kuuluu Viron yleisradioyhtiön katsotuimpiin ohjelmiin. Ymmärrän hyvin.
Istuimme kotiuduttuamme koko iltapäivän ja illan ruudun ääressä seuraamassa suoraa nettilähetystä Minu arm-konsertista. Suurimman jäljen omaan sydämeeni tekivät sunnuntain konsertissa lapsikuorot, kaikkien kuorojen esittämä Ilus oled isamaa sekä tietenkin lopuksi kaikkien kuorojen ja yleisön yhdessä laulama Mu isamaa on minu arm (joka pohjautuu virolaisen kirjailijan Lydia Koidulan runoon Isänmaani on rakkauteni ja Gustav Ernesaksin musiikkiin).
Suuret tunteet, lämpö, yhteenkuuluvuus ja liikutus välittyivät sunnuntain nettilähetyksestä, mutta paikan päällä tunnelma on varmaan ollut aivan omaa luokaansa. Hatunnosto muuten sille, että ohjelma sai jatkua loppuun saakka kaikkien encore-esitysten ja puheiden pitkittämänä ilman että lähetys katkaistiin seuraavien ohjelmien takia. Se kertoo samalla myös siitä, kuinka tärkeässä roolissa Laulujuhlat ovat Virossa.
Isot konsertit olivat näyttäviä, mutta samalla niistä paistoi tietty sympaattinen vaatimattomuus, joka näkyi esim. niittykukista tehdyissä kukkakimpuissa, jotka ojennettiin kappaleiden jälkeen kuoronjohtajille. Laulujuhlat tekivät minuun suuren vaikutuksen ja koskettivat syvästi. Väitän että laulujuhlat avasivat minun silmäni katsomaan naapurimaatamme taas hieman eri tavalla ja hieman ihaillen samalla kun oma kuvani Virosta ja naapurimaamme kansasta täydentyi taas hieman enemmän. Samalla heräsi myös kiinnostus opetella ehkä joskus tulevaisuudessa edes hieman Viron kieltä .
Päivitän tähän kohtaan vielä myöhemmin lyhyen videokoosteen Laulujuhlista.
Mikäli ette ole kokeneet Tallinnan Laulujuhlia, suosittelen tekemään merkinnän kalenteriin jo nyt 5.-7.7.2024 – minä merkkasin jo!
Kävitkö tänä vuonna tai oletko käynyt aikaisemmin Tallinnan Laulujuhlilla?
Matkan tunnelmia voi myös käydä kurkkaamassa Instagramin puolella tallennetuissa Storeissa – ota Matkoillablogin Instatili seurantaan, jollet jo seuraa!
4 kommenttia
Hyvin kirjoitettu.
Kiitos Henri!
Minäkin olin ensimmäistä kertaa Tallinnan laulujuhlilla paikallisen ystävättäreni ja hänen tyttärensä kanssa. Kulkuetta seurasimme keskustassa lauantaina 2h, ja sunnuntaina olimme laulujuhlilla yöhön asti. Kokemus oli upea! Yritin laulaa mukana, kun ostin ohjelma-kirjan, jossa oli laulujen sanat. Samoin minulle jäi taaskin halu oppia viroa enemmän. Iloisia ihmisiä, ei tupakansavua eikä humalaisia missään. Yöbussissa matkustajat lauloivat koko matkan! Vieläkö 2024 sinne, kun olen silloin jo 67v.? Miksei!
Kiitos kommentista Raija!
Täysin samaa mieltä että kokemus oli upea ja tunnelma hieno lauantain perusteella.
Sama kokemus laulusta yöbussissa lauantai-iltana – tiedä vaikka olisimme olleet samassa autossa!