Joskus on vaan pakko todeta, että jokin paikka ei kolahda. Ei vaikka kuinka toivoisi, että jokin syttyisi. Onko syy liian korkeissa odotuksissa, epäonnisessa kokonaisuudessa vai pelkästään siinä, ettei sielujen sympatiaa synny? En tiedä, joskus vaan käy niin.
Näin kävi minulle Firenzen kohdalla. Autovuokraamoepisodi saattoi toki vaikuttaa suhtautumiseeni kaupunkiin, mutta en silti usko sen muuttaneen tunteitani Firenzeä kohtaan oleellisesti. En osaa tarkemmin sanoa mitä oikeastaan odotin, ehkä jollain tavalla aistittavaa erityistä tunnelmaa tai ilmapiiriä.
Jos ei muuten, niin autovuokraamossa kulunut aika vaikutti aikatauluumme, sillä kello oli jo ehtinyt pyörähtää reilusti iltapäivän puolelle kun olimme saaneet uuden vuokra-automme, Peugeot 2008’n parkkiin lentoaseman viereen ja hypänneet keskustaan vievään ratikkaan. Varttitunnin matkan jälkeen poistuimme Stazione Santa Maria Novella-rautatieaseman kohdalla kyydistä: ensivaikutelma keskustasta ei ihan vastannut odotuksiani kauniista kulttuurikaupungista.
Muutaman korttelin käveltyämme näimme kuitenkin ensivilahduksen Duomosta – ehkä kaupunki hurmaisikin meidät.
Aivan ensimmäiseksi piti kuitenkin löytää ravintola, josta saisimme kellon ohitettua jo kolmen vielä myöhäisen lounaan. Päätimme mennä pizzalle ja seurata Tripadvisorin suosituksia. Amalfi al Duomo osoittautui varsin kelvolliseksi valinnaksi, ja lopeteltuamme pizzan & oluen siirryimme Duomon seinustalle, jonon jatkeeksi odottamaan sisääpääsyä katedraaliin.
Iltapäivän aurinko paahtoi vielä yllättävänkin kuumasti, mutta jono liikkui onneksi koko ajan hiljalleen eteenpäin. Pääsisäänkäynti oli kuitenkin vielä kaukana ja kello tuntui liikkuvan nopeammin kuin jono. Vähitellen huomasimme jännittävämme ehtisimmekö perille asti, sillä viimeinen sisäänpääsy oli klo 17. Laskimme ja arvioimme – ehtisimme ehkä sisään, mutta varsin pienellä marginaalilla… Koska olimme jo jonottaneet tovin päätimme jatkaa – luovuttaahan ei voi ja sitä paitsi jonossa vietty aikahan olisi silloin ollut täysin hukaanheitettyä..
Kellon ollessa kymmentä vaille viisi astuimme ovesta sisään; pienellä, mutta riittävällä marginaalilla. Mutta: ulkoa uskomattoman kaunis kirkko ei sisältä ollutkaan ollenkaan niin säväyttävä. Kiertelimme tovin kirkossa ja totesimme hieman pettyneinä, että oli aika siirtyä eteenpäin.
Harkitsimme lyhyen hetken torniin kapuamista, mutta viitseliäisyyttä ei ollut ihan riittävästi paahtavassa auringossa vietetyn jonotuksen jälkeen. Jatkoimme siis kävelyämme keskustan halki: Piazza della Signoria, Palazzo Vecchio torneineen, Uffizin galleria ja viimein: Arno-joki ja sitä ylittävä Ponte Vecchio.
Taas kuitenkin sama juttu: joki ja sitä ylittävä silta ei ollutkaan todellisuudessa niin viehättävä kuin olin kuvitellut. Silta olikin yhtä matkailijoiden ruuhkauttamaa kauppakujaa eikä sillalta katsottuna oikeastaan näyttänyt ollenkaan siltä kuin kuin kaikissa kauempaa otetuissa kuvissa. Kertakaikkinen pettymys, joka oli meidän kohdalla melko äkkiä katsottu.
Päätimme jatkaa eteenpäin ja nauttia vielä kahvit ennen paluumatkaa San Gimignanoon. Italialainen espresso – etenkin paikalliseen tapaan tiskillä nautittuna – ei petä koskaan.
Suunnatessamme takaisin autolle oli hieman pettynyt olo. Ratikkamatkalla pohdin miksei minulla ollut sellaista oloa, että olin rakastunut tähän kaupunkiin, joka oli kauan ollut meidän bucketlist’illä? Oliko minussa jokin vika vai eivätkö kemiamme vaan kohdanneet? Olo oli hieman tyhjä ja pettynyt.
Toisaalta eihän kenenkään ole pakko pitää jostain paikasta vaan sen takia, että monet muut pitävät siitä. Joskus käy näinkin – that’s life eikä sen kummempaa. Maailma on täynnä ihania paikkoja, joten pakko kai joukkoon on mahtua näitäkin paikkoja jotka eivät säväytä.
Olenko ainoa, jota Firenze ei hurmannut vai onko muitakin kohtalotovereita? Onko sinulle mielessä jokin kohde, joka on ollut sinulle pettymys?
